-->

Ihminen, joka vihasi käsilaukkuja

Ihminen, joka vihasi käsilaukkuja sellainen minä olen. 

Nuoruudessa, kun pyöri tallilla ei tarvinnut kantaa huolta sen enempää hiusharjasta kuin huulipunasta. Hiukset olivat mallia lättänä kypärämuotoilulla, jos halusi laittautua tehtiin ranskalainen letti. Ja huulipuna ei vain sattunut mukaan, onneksi kuitenkin pakkanen tarjosi poskipunat. 

Ihan itte tein.

Ilman käsilaukkua pärjää kyllä


Työelämäni aloitin tehdastyössä. Täytyy todeta, että aamuvuoroon kuudeksi mennessä aamu-uninen keskittyi heräämiseen ja yövuoroon mennessä ei vain viitsinyt. Myöhemmin pääsin toimistotöihin ja asiakastapaamiseen, jolloin oli tarvetta turvautua purnukkaan jos toiseenkin. Tiedättehän kosteusvoidetta, päivävoidetta, puuteria, poskipunaa... 

Sittemmin ulkomaanmatkoilla matkustussäännökset pitävät huolen siitä, että kaikki tykötarpeet mahtuvat litran pussiin 100 ml:n purnukoissa. Moinen pussi kulki kätevästi samaisessa tietokonelaukun sivutaskussa kuin kustannuspaikallekin. Muistan vielä lukeneeni, urani alkuvaiheessa, että tietokonelaukku ja  käsilaukku yhdessä eivät ole suositeltava yhdistelmä. Itse asiassa pärjäsin ilman käsilaukkua oikein hyvin, sillä taskut oli tehty tavaroita varten.

Ja joka ikisen ompeleen tein omin pienin kätösin.

Mitenkäs tuon kanssa nyt?


Kymmenen vuotta sitten törmäsin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, että jouduin kuljettamaan mukanani Epipeniä kaiken varalta. Mokoma kynä on sen verran iso, että ei se taskuun mahdu. Ensimmäistä kertaa jouduin miettimään, että mitenkäs tuon kanssa nyt. Ratkaisut olivat moninaisia, mutta mikään ei tuntunut omalta ja aina palasin tietokonelaukkuun.

Sittemmin innostuin valokuvaamisesta ja ylimääräiset tykötarpeet mahtuivat kameralaukkuun. Huono puoli tässä ratkaisussa oli se, että kameralaukut ovat usein vielä tylsempiä kuin tietokonesalkut. Lisäksi molempien kantaminen samalla olalla oli jotenkin epämukavaa ja molemmilla olkapäillä kiikkuvat laukut toivat mieleen Kassi-Alman.

Nyt mahtuu sekä lompakko että lukulasit.


Hiljalleen kesän aikana


Nykyinen työni on sen verran liikkuvaista, että kameralaukun ja salkun kantaminen käy jo suorastaan työstä. Varsinkin lounaalle mennessä olen kantanut kahta puhelinta, lompakkoa ja avaimia kädessäni. Aivan oikein, se tärkein on jäänyt oman onnensa nojaan kameralaukkuun, joka on puolestaan majaillut autossa tai työhuoneessa.

Toiseksi käytännön haasteeksi on noussut kaikki tykötarpeiden sijoittaminen lounastarjottimelle. Eräänä päivänä sähläilin ruokapaikan kassalla ja pohdin, etteikö tähän olisi parempaa keinoa olemassa. Ja, voilá, yllättäen muistin, että kotona on kiiltonahkaa puolikas vuota, joka odottaa muuntumistaan laukuksi.  

Yllättäen syntyikin shopper.
Nahka oli varattu salkuksi, mutta kaavojen asettelun jälkeen totesin, ettei näytä valitsemani malli hyvältä ja vaihdoin lennosta mallia shopperiksi. Keskikokoinen shopper ei mahdu olalle mutta asettuu hyvin käteen. 

Ja niinhän siinä kävi, että sainkin itselleni arkikäyttöön mieluisan laukun, johon mahtuu se kamerakin. Tosi jonkin sortin pehmusteet tähän on vielä taputeltava, sitä kameraa varten.



Kädessä pidettävä laukku eli käsilaukkuhan siitä lopulta tuli, eikä tarvinnut tänään sählätä lounaspaikassa.

Leikkuupöydällä


Leikkuupöydällä on nyt tyhjää, siellä odottaa vain samettinen tupakkatakki, joka on majaillut siellä jo vuoden.

Tuttuun tapaan, tykkäämällä meistä KLIKsaat blogipostaukset suoraan omaan uutisvirtaasi.





Sisustushajatelmia ja ajatuksia mökkeilystä

Eilen vietimme rentouttavaa sunnuntaita nurmikkoa leikaten, kukkapenkkejä kitkien ja vanhaa uudistaen. Luin jostan, että nuoret eivät halua kesällä kesämökille työleirille. Mietin, kun metsästin voikukan ja juolavehnän juuria perennapenkistä, että onneksi meillä ei ole kesämökkiä. Sillä loppuisi aika ja raha, kun ruokapalkkalaisetkin suunnittelevat jo omaa elämää.

Mutta kolikolla on kääntöpuolensa, ei näitä koti-, puutarha- ja ompelutöitä pääse täällä kotona karkuun siinä ne ovat tarosalla. Kun odottelin maalin kuivumista ja rapsuttelin koiraa pihamaalla, pohdin, mitä mökillä tehtäisiin.  Noo-o, mitäpä siellä, syötäisiin, juotaisiin, siivottaisiin, luettaisiin, tuunattaisiin, riideltäisiin, rakastettaisiin, kärsittäisiin kylmästä ja itikoista. Pestäisiin astioita, kestittäisiin vieraita ja leikattaisiin nurmikkoa.

Tuunattaisiin.

Mikä siitä mökkeilystä tekee sitten niin ihmeellisen? 


Pohdinnan tuloksena päädyin siihen, että sitä samaahan se on täällä kotonakin meillä maalla. Mikä siitä mökkeilystä tekee sitten niin ihmeellisen? 

Parhaimmillaanhan mökit ovat alle sadan kilometrin päässä asunnosta, tiettömien savisten taipaleiden takana, ilman juoksevaa vettä ja sisävessaa. Paikkoja, joista kannetaan huolta silloin, kun siellä ei olla ja toivotaan, että oltaisiin muualla, kun ollaan siellä.  

Puhumattakaan matkasta sinne. Lapset sulassa sovussa auton takapenkillä ja emäntä kartanlukijana navigaattoria vahvistamassa. Entä ne peltipoliisit sitten, heti kun pääsisi edessä jurnuttavasta teiden ritarista eroon, on seuraavan mutkan takana valtio ottamassa omansa. Ja noita pikavoittoja ei voi verotuksesta vähentää, vaikka sen ylläpitokuluihin kuuluvatkin.


Kun lomaa on vähän, vähästäkin oppii nauttimaan


Minulle tuli yllättäen eilen sellainen olo, että olen lomalla. Tunsin itseni rennoksi ja onnelliseksi. Mistäkö se tuli?  Puuhailin rakastamani ihmisen kanssa samassa pihapiirissä ja tein asioita, jotka tekivät minut onnelliseksi. Se on tuo käsillä tekemisen ihmeellinen voima, kun käyttää molempia käsiä, hengitys tasaantuu ja rentous valtaa mielen. 

Rentous valtasi mielen.


Jo syksyllä pyysin näytteitä uudesta kalkkimaalista, joita pääsin nyt testaamaan. Hennon vihreällä maalilla maalasin keltaiset kaapinovet. Kaapinovet ovat koristaneet ompeluhuonetta 15 vuotta. Minua ovet ovat ärsyttäneet, kun olen huoneeseen mennyt ja iskeneet näköhermoon, kun olen sammuttanut valot illalla. Nyt on parempi.

Domus Chalk Paint* (lehdistönäyte)

Lopuksi pinta vahataan.* (lehdistönäyte)


Mielestäni siellä, missä viettää paljon aikaa tulee olla kaunista ja tuoksua hyvältä. Rakastan ruusuja, sellaisia ihanan villejä, joissa on tuoksu kohdillaan. Olen jälleen askeleen lähempänä unelmaani.😍


Paikkomaalaus odottaa vielä uutta vahauskierrosta.



Olinko sittenkin se koira, johon kalikka kalahti?

Ihmettelin aattona samaan seuraan sattuneille kylänmiehille ja -naisille, että mikähän on minuun mennyt, kun suustani tipahtelee, milloin mitäkin totuuksia. Ei sen olisi niin väliä jos tipahtelisi pieniä ja sieviä sammakoita, mutta kun loikkii rupikonnia.  Kiitos vain kaikille kuuntelijoille ;)

Onni on valmiit näyttötyöt. Pehmeä ja helppohoitoinen lapsen mekko on myynnissä sisarustensa kanssa
 Couturier Boutiquessa. Kuva: Juha Koivistoinen.


Freudilainen lipsahdus


Yksi lipsahduksista tapahtui, kun menin kierrätysompelun lähipäivään keväällä. Siellä toiset innostuneena tuunasivat vaatteitaan kenkiä, laukkuja, kuka mitäkin. Minä puolestaan yritin lattialla koota viiden sentin trikoosuikaleista siedettävän näköistä mekkoa ja tuskailin, ettei tästä mitään tule. Edessäni oli piirtämäni topin kaava, jonka päälle asettelin suikaleita yksi kerrallaan ja ompelin saumurilla yhteen. Koska suikaleet ovat edellisten projektien leikkuujätettä, joutui hahmotuskykyni tiukille ja kärsivällisyyteni myös, kun ei tahtonut pituus riittää.

Työn sivussa tuli puhetta siitä, kuinka kierrätysmateriaalista tehdyt vaatteet tuppaavat myös näyttämään siltä. Tähän sitten näppärästi kommentoin, että minä ainakin tarvitsen vaatteita, joita voin pitää ihmisten ilmoilla ja silloin, kun opetan. Kommenttiani seurasi tyrmistynyt hiljaisuus, joka taisi hillitä keskustelua loppupäivän.

Lipsahdus pisti naisen mietteliääksi. Kuva: Juha Koivistoinen

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa


Kun ajelin kotiin lähipäivästä, niin jotenkin mieleeni tuli sanonta koirasta ja kalikasta. Pohdin, että olinko sittenkin se koira, johon kalikka kalahti. Onko minulle tärkeämpää näyttää hyvälle kuin olla ympäristömyönteinen? Podin huonoa omaatuntoa sekä lipsahduksestani että tavoitteestani käyttää väreiltäni itselleni sopivia vaatteita. Ekovaatteet, kun tuppaavat olemaan usein vihertävän värisiä tai harmaita luonnostaan tai hyvinkin luovia ja värikkäitä kokonaisuuksia.

Luovia kokonaisuuksia. Kuva: Juha Koivistoinen


Olemme tässä pohtineet, että miten tätä kertynyttä osaamista hyödyntäisimme tulevina vuosina. Ei muuten, mutta alakerrassa on täysimittainen ateljee teollisuuskoneineen. Mokomat koneet, kun jäivät pari vuotta sitten huutokaupasta käsiin. Nyt, kun taitaisi olla jo taitokin, pitäisi keksiä vielä, mitä myytäisiin. Kun oli tuossa lauantaina luova loikoiluhetki, niin tein hieman taustatutkimusta.

Aikomus ei muutu rahaksi


Sattumalta silmiini osui parikin opinnäytettä siitä, miksi ekovaatteet eivät myy, vaikka tutkimukset antavat olettaa, että kysyntää olisi. Ongelmana on vain, että aikomus ei muutu rahaksi. Ihmiset kun tuppaavat antamaan tutkimuksissa vastauksia, joita olettavat kysyjän haluavan kuulla.

Tutkimusten yhtenä loppupäätelmäni oli, että koska kuluttajat haluavat päälleen trendikkäitä vaatteita, jäävät vääränmalliset ja vääränväriset vaatteet ostamatta. Tutkimuksissa mainittiin myös, että ekovaatteet ovat usein, sen verran rentoja, että eipä niitä juuri työelämään ujuteta. Ehkä en sittenkään ollut, niin väärässä kuin kuvittelin, totesin ilokseni.

Lopuksi paha on mennä kommentoimaan muiden tuotteita, mutta tällä kierrätysmekolla olen jo tehnyt töitäkin.

Tyylikkäästi tehty kierrätysmekko käy myös liike-elämään. Kuva: Juha Koivistoinen

Leikkuupöydällä


Leikkuupöydällä on nyt melkoisen tyhjää, siellä odottaa vain se samettinen tupakkatakki, joka on majaillut siellä kohta vuoden.

Tuttuun tapaan, tykkäämällä meistä KLIKsaat blogipostaukset suoraan omaan uutisvirtaasi.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...